1.11.2008 (Hei nyt on jo marraskuu!) Osa 2- Kaunehin Mirella

-Tangram...? Kuiskasin hiljaa. Tuo sana oli minulle uusi. Tai ainakin luulin hetkisen olevan.

-Muistele...Muistele! Sethina henkäisi ja tuijotti lammelle. Se oli edelleen peilityyni ja rauhallinen.

Tangram...Tangram...?


-Äiti, mikä tuo on?

-Se on tangram. Tarkoituksenasi on muodostaa näistä paloista neliö, kultaseni, nainen vastasi. Katsahdin paloja: -"Eihän nuista voi mitään tehdä! Pelkkiä paloja vain! Ei mitään yhtäläisyyksiä!
-Kulta, ei pidä olla epäluuloinen. Katsos näin, nainen näytti siirtäen näppärästi paloja vaihtaen niiden paikkaa.

-Si..siitä tuli neliö! Hyvä äiti! Kiljaisin riemastuneena. Tuon äiti saisi opettaa minulle.

-.Muistan! Minä muistan!

-Hienoa. Älä koskaan unohda Lemon, Sethina hymyili ja katseli minua: -"Olet äitisi näköinen."
-Mutta miten tangram.. en ymmärrä mitään! Miksi kerrot minulle...
-Kuuntele. Sinä olet tangramin keskus. Sinun tulee muodostaa täydellinen neliö. Sinun tulee koota loput kuusi palaa ja yhdistää voimanne ja ratkaista arvoitus. Sinun tulee voittaa unikaappari, Sethin selitti nopeasti: -"Kaikki riippuu sinusta!"
-Miksi..., kysyin typeränä. Tämä kaikki oli minulle niin uutta ja tuntelmatonta, etten kyennyt käsittämään ollenkaan mitään, mitä Sethina yritti minulle sanoa.
-Miksi juuri minä?
-Koska sinä, olet Elvan tytär. Suurenmoisen Elvan. Elvan, josta kaikki ovat saaneet alkunsa. Ja minä, olen.... Sethina oli sanomassa, mutta keskeytti lauseensa kuullessaan jotain. Hän säpsähti ja kuiskasi vielä nopeasti:-" Estrella." Hän katsoi punaiseen savuun. Otsaani alkoi särkeä ja kuin taianomaisesti nukahdin vesipisaroiden jyskeeseen.


Kuulin pikaiset askeleet vähän matkan päästä, mutta olin liian väsynyt nousemaan.

Liihkahdin hiljaa, mutta aivan hiljaa ajatellen, että kohta saattaisin kohdata loppuni.
-Hei, kuului lempeä ääni takaani. En vastannut. Kuulin varmasti olemattomia. -"Mene pois", ärähdin. Kuului iloista kikatusta ja tunsin hetkellistä tarvetta saada puristaa tuota kyseistä henkilöä napakasti kaulavaltimon kohdalta.
-Tule, autan sinut sisälle. Saat lämmintä keittoa, hän jatkoi ystävällisesti.


Tunsin lämpimän keiton solisevan alas kurkustani. En ollut syönyt päiväkausiin. Laihduin varmasti kiloja.


-Pidätkö keitosta? Nainen kysyi iloisesti ja tuijotti minua. Ai niin, siipeni. Hän pitää minua kummallisena.

Mulkaisin naista ja toivon hänen olevan puuttumatta asioihini.


-Kuka olet? Nainen kuitenkin kysyi ja katseli kiinnostuneena siipiäni.
Avasin suuni sanoaakseni jotain, mutta epäröin. Miksi tuon pitäisi saada kuulla kuka minä olen?
Tuojotimme toisiamme hetkisen. Kunnes nainen tirskahti ja sanoi:" Olen Lea. Minä asun yksin, eristyksistä ulkomaailmasta, sillä olen kyllästynyt ihmisen typeriin tekoihin ja ahneuteen.
Elän täällä yksin...." Lea sanoi vakavasti. "...Toisinaan sitä kaipaa muttakin juttuseuraa kuin itsensä ja metsäneläimet..." Lea tuijotti lasittunein silmin ikkunasta.


Jossain syvällä sisimmässäni ymmärsin tätä ihmistä. Olehan minäkin ollut yksin, äidin ja Graganin jätettyä minut...


-Olen Lemon, kuiskasin hiljaa. "Tulen kaukaa. En ole siis täältä kotoisin."
-Näytätkin erikoiselta, Lea sanoi. "En tarkoita siipiäsi, vaan pukeudut kuin ylhäiset..."
-Mutta siipesi, hän jatkoi. "Olen kovin utelias. Kertoisitko miten sait ne?"

Kerroin Lealle surullisen tarinani. Hän tuntui ymmärtävän minua. Se helpotti oloani.

Viivyin Lean luona muutamia päivinä.

Hän ei päästänyt minua jatkamaan, tahtoi vain että saisin hieman lihaa luitteni ympärille ja tokenisin Willistä. Autoin Leaa hänen askareissaan: Hoidin kasvimaata, ruokin eläimiä ja kalastin ruokamme.


Eräänä päivänä, kun olimme ulkoasalla, Lea katsahti minuun kateellisena ja sanoen: "Siipesi ovat ihanat. Et tiedä, kuinka kovasti haluaisin ne. Jos saisin siipesi, voisin lentää yhdessä ystävieni kanssa..."

-Y-ystäviesi? Kysyin kummastuneena.
-Lintuystävieni. Voi Lemon kiltti! Anna minulle siipesi! En kestä enää elää yksin. Sinä sait minut tajuamaan: Ihminen ei elä yksin, vaan tarvitsee ystävän rinnalleen. Kun sinä lähden, jään taas yksin. Ties kuinka kauaksi aikaa!

-Mutta kuinka? Kuinka voimme irroittaa siipeni ja siirtää ne sinulle! Tuskin kumpikaan miestä on lääkäri...
-Höpsö! Oletko kuullut koskaan jumalien voimasta? Jos jotain toivoo, toivoo oikein hartaasi, sydämmensä pohjasta, se toteutuu. Rukoilkaamme yhdessä jumalia! Olkoot jomalat meille suotuisia, niinkuin ovat he olleet maanviljeliöille ja kuninkaille! Olkoot he nyt suotuisia meille!

Lea polvistui ja rukoili. Tein samoin uskomatta tämän toimivan. Rukoilimme tunteja. Menetimme ajantajun,sillä vain rukoilimme. Minä rukoilin vapautusta siipien takaasta ja Lea rukoili siipiä, jotta voisi jättää niin synkeän ja ahdistavan elämänsä täällä.

Nukahdimme molemmat toivottomina. Mitään ei tapahtunut.

Aamu valkeni. Ensi säteet koskettivat meitä ja heräsimme tokkurina kosteasta maasta. Lea kiljaisi. Hänellä oli saanut siipeni!


-Ihanaa ihanaa! Kiljuimme molemmat riemusta ja nauroimme mahat kippurassa. Miten tämä kaikki saattoikaan toteutua.
Yhtäkkiä Lea katsoi minua vakavasti ja halasi.

-"Minun on lähdettävä."
Katsoin häntä kaihoisasti. Vaikka meistä ei tullut ylimpiä ystäviä, en silti tulisi unohtamaan Leaa. Leaa, joka todisti minulle kaiken olevan mahdollista.


Lea pyrähti lentoon. Jäin katselemaan hänen jälkeensä, kunnes näin enää pienen pisteen taivaanrannassa. Olin yksin.


Samassa tunsin pistävää kipua takaraivossani, sillä joku tai jokin kolkkasi minut. Valahdin toivottomana maahan.

Heräsin ja haistelin ilmaa: Se haisi mädäntyneeltä kalalta ja ihmisjoukoilta. Vieressäni oleva mies raakkui: -" Halpoja orjia joka lähtöön! Jokaiselle löytyy mieleinen!"

-Mitä ihmettä? Tiuskaisin miehelle. Hän haisi viinalle ja tuojotti kasvot turvonneina minuun:

-" Kultaseni, tervetuloa Wentmilleniin!"
-Wentmilleniin? Mikä ihmeen paikka...? Auh! Mies läpsäisi minua kasvoille.
-Olen täällä ylenpi arvoisempi kuin sinä, kulti, mies sanoi ja siveli poskeani likaisella sormellaan. -"Ole hiljaa tai...." Hän jatkoi ja kaivoi verisen puukon taskustaan.

-Et voi tehdä minulle mitään! Et... koska....koska....
-Sanoin ole hiljaa! Mies karjaisi ja tunsin veitsen viiltävän poskeani. Kiljaisin ja kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Kuinka julma tuo mies voikaan olla!

-Anna jo olla! Huusi mies takaani. Käännyin kasvot kyyneileisinä. Kuka onkaan tuo pelastava ritarini?

-Ostan tytön. Kuinka paljon?
-500 kolikkoa. On sen verran nuori ja hyvännäköinen, tällä kertaa et pääse pääse halvalla, Shego, orjakaupias naurahti ja Shegon raottaessa kukkaroaan hän päästi kahleeni irti.

-Kiitos, sanoi Shegolle. Hän katsahti minuun ja hymyili: "Voi tyttöseni, jouduthan sinä tämän minulle kuitenkin korvaamaan."
-K-korvaamaan? Mitä ihmettä? Luulin että pelastit minut!

-Niin teinkin. Saisit olla siitä kiitollinen, mies sanoi ja lähti kävelemään rivakasti. Seurasin hän kummastuneena: "Mutta minä en ole sellainen tyttö. Sellainen, joka korvaa ruumiillaan..."
-En pyydä sellaista palvelusta, vaikka oletkin nuori ja kaunis. En. Olen ystävällinen mies, jos suonet anteeksi, ajattelen vain sinun ja itseni parasta."
-Mitä minä teen? Tarkoitan miten sitten korvaan tekosi?

-Tulet töihin rivolliini, mies naurahti ja osoitti hulppeaa taloa.

-" Rivolli Kultaruusuun!"


-Katso Mirella. Tuolta tulee näköjään uusi tyttö, Jelena totesi.
-Hmm. En usko sen pärjäävän meille. Kovin kummallisen näköinen.

-Jalat tuollaiset riu'ut ja hiukset kuin vanhuksella. Kuinka Shego edes suostuu katsomaan siihen päin? Jelena sanoi vihaisesti ja sylkäisi ikkunaan.
-En tiedä. Mutta helpolla hän ei tule pääsemään, tule Jelena, vaihdetaan esiintymispuvut päälle.


-Tämä on rivolli Kultaruusu! Shego sanoi nauraen.

-Ihanan näköinen! Mutta mitä minä teen? Olet hyvä siivoama...
-Kultaseni, meitä ei kiinnosta tuollaiset kotimammojen toimet. Osaathan tanssia...ja laulaa?
-K-kyllä, luulisin, sanoi ja punaistuin. Toivottavasti tuo mies ei odota minusta liikoja.
-Hyvähyvähyvä, mies söpsötti ja sai minut nauramaan: "Muista nauraa aina! " Hän lisäsi vielä.

-Mene yläkertaan, tapaat siellä työtoverisi. He valmistelevat juuri illan esitystä, Shego hymähti ja pyyhälsi asioilleen. Jäin vain yksin typeryyksissäni seisomaan paikalleni.


Raotin yläkerran natisevaa ovea. Huoneessa ei ole ketään, huokaisin helpotuksesti ja suljin oven.
-Kuka sinä olet? Kuului kimeän ivallinen ääni takaani.
-O-olen Lemon, sanoin säpsähtäen. Kaksi kuvankaunista ja pyntättyä naista seisoi takanani.

-Minä olen Jelena, jatkoi kimeä-ääninen nainen. -" Ja hän on Mirella."
-Hauska tutustua, sanoin hymyillen, mutta Jelena ja Mirella eivät vastanneet hymyyni.
-Uusi tyttö, Mirella sanoi, -" Sinun olisi syytä tietää, että me emme siedä kilpailua."
-Emmekä kaltaistasi hienostolaisneitiä. Joka ei ole edes kaunis.
-Teemme kaikkemme saadaksemme sanut täältä pois, halusit sitä tai et, Mirella kivahti.

-Vaatteesi löydät komerosta, hän lisäsi ivallisen lempeästi.
-Miksi....Miksi olette niin ilkeitä? En kai ole tehnyt mitään teille...
-Ole hiljaa huora, Jelena sanoi ja läimäytti minua poskelle. Kiljaisin kivusta ja haukoin henkeä. Kyyneleet kirposivat silmiini.
-Hyvästi, he sanoivat naureskellen jättäen minut yksin vieraaseen huoneeseen.


Sovitin Shegon minulle hankkimaa pukua. Se oli samanlainen kuin Mirellalla ja Jelenalla, mikä sai minut tuntemaan inhon väreitä selässäni. Voi kuinka inhosin niitä kahta!

Nyyhkin hiljaa itsekseni, ja jouduin ensikertaa elämässäni meikkaamaan peittääkseni suruni arvet.


Ensiesiintymiseni oli kuulemma upea. Hymyilin Shegon tahdosta, mutta sisälläni tunsin kipua ja tuskaa. Tiesin, ettei minun pitäisi välittää kiusaajistani, mutta mitä muuta olisinkaan voinut tehdä?

Monet asiakkaat kuulemma pitivät minusta. Onneksi Shego sanoi ettei minun tarvitse ottaa yksityisesti asiakkaita kuten Jelenan ja Mirellan.


Kampasin hiukseni ja olin menossa nukkumaan, kun kuulin jonkun jouksevan rappuset yläkertaan. Valmistauduin murtovarkaaseen, pidin pientä veistä yöpöytäni laatikossa.

Mirella juoksi huoneesaan ja kavahti nähdessään minut. Hänen kasvonsa olivat veriset.

-Aahh.. Mirella parahti ja nyyhkytti. Tartuin kasvoliinaani ja pyyhin hänen kasvonsa puhtaiksi. Se loistivat taas hänen kauneuttaan, tunsin itseni niin kovin rumaksi.
-Kiitos.
-Ei kestä, sanoin hiljaa ja katselin häntä. Tuijotimme toisiamme, Mirella ja minä.
-Kuinka... mitä kävi? Kysyin huolestuneena. Vaikka inhosinkin Mirellaa, en tahtoisi noin käyvän edes vihamiehellenikään.
-Tyytymätön asiakas, Mirella hymyili. -" Sinäkin opit joskus, että kaikki asiakkaat eivat ole kilttejä... vaikka siltä näyttävätkin ulospäin..."
-J-jalkasi? Mikä sitä vaivaa?
-Kovakourainen asiakas, Mirella ja jatkoi ja siveli mustelmaista reittään. Hän katsoi minua ja sanoi: -" Anteeksi. Olen kohdellut sinua kovin huonosti... minä,,,"
-Ymmärrän, sanoin hiljaa. "Mutta miksi? Miksi uudet tytöt ovat täällä niin kauheita?"

-Kilpailu kiristyy. Olen toiminut täällä jo kolmen vuoden ajan, Jelena neljän. Uusia tyttöjä on tullut ja mennyt, minä ja Jelena olemme olleet yleensa syypäitä heidäön lähtöihinsä... tai katoamisiinsa. " Mirella sanoi. -" En ole todellakaan ylpeä asioista mitä olen tehnyt, niin..."
-...vain tapahtuu, täydensin hänen lauseensa.

Hymyilimme toisillemme. Mirella olikin ihan mukava.



Yöin hiljaisuudessa kahden hahmon kumeat äänet kaikuvat jääkylmällä kivikadulla.
-Anteeksi herra! Anteeksi! Minun olisi jo pitänyt tehdä se! Anteeksi, älä satuta...!

-Jelena, sinulla oli tilaisuutesi. Sinuna olisin käyttänyt sen hyväkseni, toinen hahmoista sanoi käskevästi katsahtaen rivolliin päin. -"Nyt kun palaat, odotan sinun tekevän työsi. "
-Kyllä herra. Tällä kertaa et tule pettymään. Unikaappari saakoon sielunsa."


Mirella hiljainen hengitys väreili pilkkopimeässä huoneessa.

Kynttilän liekki lapatti hiljaa, katselin sitä enkä saanut unta. Minua vaivasi Will. Kaipasin Williä. Siitä oli jo kuukausi, kun hän hylkäsi minut. Tuo raastavan kuukauden ole yrittänyt saada häntä mielestäni turhaa.
Yhtäkkiä ovi temmattiin auki. Teeskentelin nukkuvaa, oletin Jelenan tulevan.

-Tapa, sähähti ääni takaani. Kiljaisin pelosta ja Mirellakin säpsähti hereille. Edessämme varjoissa lymyili tumma hahmo. Niin tumma, että tunnistaminen oli vaikeaa.
-Tapa, sanoi hahmo uudelleen, ja tällä kertaa kovempaa ja käskevämmin.

Värisin pelosta jäykkänä, kuten myös Mirella.
-Tapa.... LEMON! Hahmo sanoi ja hyökkäsi päälleni. Kiljuin potkin ja rimpuilin irti. Mirella seisoi kauhusta kankeana.
-Auta! Auta minua! Kiljuin ja tunsin veren virtaavan.

-E-een voi! Mirella kirkui ja kyyneleet virtasivat hänen poskiaan pitkin.

-Auta minua! Auta! Kiljuin entistä kovemmin. Mirella pudisteli päätän ja nyyhkytti:

-En voi. Hän on Jelena.


-Niin olen! Kirkui Jelena ja päästi irti minusta. Hän käkätti julmasti tuijottaen minua.
-Typerä Lemon. Anna sielusi Unikaapparille, kuten veljesikin teki, Jelena jatkoi.
-En! En anna sinulle mitään! Köhäisin ja kakoin verta. Mulkaisin Jelenaa.
-En sinulle! En anna sinun viedä sieluani! Sanoin ja nousin pystyyn.

-Typerys. Et voi millään pärjätä minulle. Täällä olen ehkä pelkkä Jelena Murdvar, mutta todellisuudessa olen Gargaradian reinkarnaatio.
-Gargaradian?
-Suuren ja mahtavan paholaisen oikea käsi! Kauan sitten teurastin öisin pimeän tultua tuhansia ihmisiä nälkääni. Nauttisin ihmislihaa vieläkin, mikäli äitisi Elva ei olisi langettanut kirousta ylleni. Kirousta, minkä mukaan en palaisi 500 000 vuoteen. Mutta onnekseni Unikaappari vapautti minut. Se typerys, olen häntä paljon mahtavempi! Mahtavempi! Jelena rääkyi kummallisen hehkun ympäröidessä hänet.
-Mutta minä voin estää sinua! Minä..

-Kuinka ajattelin tehdä sen? Unikaappari epäili Elvan voimien siirtyneen sinuun, epäilen sitä itse, olethan tuollainen rimpula, joka ei täyttäisi vatsaani edes neljänneksellä, Jelena tuhahti ja mutisi loitsuja. Mirella valahti maahan. -"Satutan sitten Mirellaam näet kuinka tuska raastaa häntä..."
-Kuinka saatat! Olettehan ystäviä... ystäviä, vuosien takaa!!

-Hän ei merkitse minulle mitään. On vain pelkkä kulissi. Mutta nyt alan kyllästyä leikkimiseen, luovuttaisitko sielusi minulle sattuisi vähemmän....
-En ikinä! Kiljuin ja kyyneleet valuivat pitkin poskiani. -"Kaltaisellesi en anna mitään!"

-Hyvän on, itse tätä kerjä... Jelenan lause jäi kesken, sillä hän tunsi valtavan kivun selässään.

Valtavan kivun, joka lävisti hänet. Mirella oli työntänyt terävän kalikan niin kovaa kuin suinkin Jelenan lävitse. Jelena haukkoi henkeä veren vuotaessa.

-Me.....tapaamme...Elvan tytär...vielä..

Jelena ei enää hengittänyt. Tuojotin tuota kamalaa kylmennyttä ruumista, kunnes jokin rikkoi hiljaisuuden:

-Kukaan ei loukkaa minun ystäviäni, Mirella sanoi ja hymyili haavoistaan huolimatta.

Halasimme ja kerrankin minusta tuntui saaneeni ystävän.
Yhtäkkiä Jelenan ruumis leimahti tuleen.

Punaiset lieskat nuolivat jalkojani ja juoksimme ulos talosta.

Katselimme ulkona, kuinka tuo kaunis rakennus paloi mustaksi ja hiiltyi.

-Miä me teemme...mitä me teemme nyt? Henkäisin hiljaa. En uskaltanut katsoa Mirellaan: Hän oli varmasti surusta turta.
-Juhlitaan! Mirella kiljahti iloisesti. -"Kerrankin ole vapaa!"
-Mutta emmehän voi jäädä tänne. Ihmiset varmisti syyttävät meitä tulipalosta. Mahdammehan olla tuon rakennuksen ainoat eloonjääneet....
-Estrella! Naapurikaupunki! Sinne siis! Mirella sanoi ja lähti niin, että kengän korot kopisivat kivisellä kadulla.
-Estrella.... Missä olen kuulut tuon sanan.... Kumpa vain muistaisin....

Osan 2. loppu.

Ensi jaksoisessa selviääpi:
-Mikä on Lemonin tehtävä
Ja uusia hahmoja hyppää mukaan seikkailuun!